Linjakilpien historiaa

Linjakilvet busseissa olivat pitkään käsikäyttöisiä nauhakilpiä. Tyypillisessä pääkaupunkiseudun nauhakilvessä oli 4 nauhaa, joihin oli maalattu numerot 0 - 9 ja seudulla käytössä olevat kirjaimet (ja mahdollisesti kirjainyhdistelmiä, esim. KT). Nauhoilla pystyi siten esittämään kaikki seudulla käytetyt linjanumerot. Nauhat oli valaistu takaa loisteputkella. Nauhat olivat valkoista tai keltaista muovia ja ne oli maalattu niin, että itse numeron kohta oli jätetty maalaamatta ja muu osa nauhasta oli maalattu mustaksi, jolloin takana oleva valo valaisi numeron.

Kuljettaja käänsi jokaista nauhaa erikseen. Vanhemmissa nauhakilvissä niitä käännettiin veiveillä. Uudempiin tuli sähkömoottorit, jolloin jokaisen nauhan kohdalla olevista napeista pystyi ohjaamaan niitä. Kuljettaja joutui kääntämään jokaisen nauhan erikseen, joten kun linjakilpiä oli myös sivulla ja takana, kesti linjanumeron vaihto jopa useita minuutteja. Näppärämmät kuljettajat käänsivät molemmilla käsillä yhtä aikaa eri nauhoja, jolloin vaihtaminen nopeutui. Joissakin busseissa oli myös erillinen määränpäänauha.

Joissakin busseissa oli kilpiverho, linjakilven eteen laskettava musta verho. Sillä pystyi peittämään linjakilven nopeasti siirtoajon alkaessa, jolloin nauhoja ei tarvinnut kääntää. Jos bussi ajoi samaa linjaa päivästä toiseen, ei nauhoja tarvinnut kääntää ollenkaan, koska siirtoajot saatiin hoidettua kilpiverhon avulla.

Käsikäyttöisten nauhakilpien käytössä oli monia ongelmia:
- linjanumeron vaihtaminen kesti kauan
- kuljettajat eivät aina vaihtaneet linjanumeroa taka- tai sivulinjakilvestä
- nauhat likaantuivat ajan myötä (jolloin näkyvyys heikkeni), kuluivat niitä kelattaessa ja ne menivät joskus poikki
HSL ei salli käsikäyttöisten nauhakilpien hankkimista uusiin busseihin eikä niitä ole enää HSL-liikenteen busseissa.

1980-luvulla nauhakilpiin saatiin liitettyä kauko-ohjaus, jolloin kuljettaja pystyi määrittämään linjanumeron kojetaulusta ja linjakilvissä olevat sähkömoottorit vaihtoivat linjanumeron automaattisesti. Pääkaupunkiseudulle kauko-ohjattavia linjakilpiä tuli lähinnä 1990-luvulla. Suurin toimittaja oli keravalainen Vantron Oy. Kauko-ohjattavien nauhakilpien ongelmana oli laitteiden herkkä hajoaminen. Niiden käyttö korvautui 1990-luvun aikana sähköisillä linjakilvillä. Vantron on lopettanut linjakilpien valmistamisen eikä kauko-ohjattavia nauhakilpiä ole enää HSL-liikenteessä olevissa busseissa.

Alkeellisimmat sähköiset linjakilvet ovat 7-segmenttikilpiä eli niissä on mm. lämpömittareista ja taskulaskimista tutut 7-segmenttinäytöt. Yhdellä 7-segmenttinäytöllä pystyy esittämään kaikki numerot 0:sta 9:ään, mutta ei läheskään kaikkia kirjaimia (segmenttejä lisäämällä on tehty näyttöjä, joilla pystyy esittämään kirjaimetkin). Pääkaupunkiseudulle 7-segmenttikilpiä hankittiin vain vuonna 1994 kahteen bussiin, jotka poistettiin toukokuussa 2009.

Ensimmäiset sähköiset linjakilvet pääkaupunkiseudulla olivat kääntöpistekilpiä eli "helmitauluja". Ensimmäiset tulivat 1989. Niissä on matriisissa pieniä levyjä, joiden toinen puoli on musta ja toinen puoli on maalattu heijastavalla keltaisella maalilla. Kutakin levyä ohjataan sähkömagneettisesti niin, että siitä näkyy eteenpäin joko musta tai maalattu puoli. Siten saadaan muodostettua erilaisia kuvioita, siis myös numeroita ja kirjaimia. Kilvet valaistaan edestäpäin. Pääkaupunkiseudulla suurin kääntöpistekilpien toimittaja oli ruotsalainen Mobitec. Kääntöpistelinjakilvissä heijastava maali himmeni pikkuhiljaa, minkä vuoksi pimeällä niiden näkyvyys oli usein heikko. Viimeiset kääntöpistekilvet tulivat HSL-liikenteeseen 2004, minkä jälkeen leditekniikka korvasi ne. Niitäkään ei ole enää HSL:n liikenteessä olevissa busseissa.

Sähköisten linjakilpien ongelmana on, että niissä saadaan yleensä esitettyä vain ennalta ohjelmoituja linjanumeroita (joissakin malleissa kuljettaja voi kuitenkin itse syöttää näyttöön vapaavalintaisen numeron). Kun liikennöitsijä saa uuden linjan liikennöitäväkseen, pitää linjakilpien ohjelmointi päivittää kaikissa busseissa. Nykyisin linjakilpiin on saatavina lisäominaisuutena nettiyhteys, jolloin ne voi päivittää etänä.

LCD-linjakilvissä kilpiin muodostetaan ennaltamäärättyjä kuvioita. Kilvet valaistaan takaa esim. loisteputkella. HSL-liikenteessä eniten käytettiin LCD-linjakilpiä, joissa ennaltamääritellyt kuviot ovat numeroita ja kirjaimia. Silloin ne ovat tasaisempia kuin pistematriisikilvissä. LCD-tekniikalla on tehty myös pistematriisikilpiä. Sähköiset linjakilvet valtasivat markkinat pääkaupunkiseudulla vasta 1990-luvun lopussa, kun forssalainen Mitron Oy toi markkinoille LCD-linjakilpensä. 2005 Mitronin linjakilpitoiminta myytiin kanadalaiselle Vanscolle. Viimeiset LCD-linjakilvet tulivat HSL-liikenteeseen 2008, minkä jälkeen leditekniikka korvasi ne, eikä LCD-linjakilpiäkään ole enää HSL-liikenteessä.

LCD-linjakilpien ongelma oli huono näkyvyys, jos valaistusolosuhteet eivät olleet hyvät. Vastavalossa taustavalo ei yleensä ollut riittävän voimakas ja kilvet näkyivät huonosti. Jos taustavalo hajosi, näkyivät kilvet huonosti kaikissa valaistusolosuhteissa.

Ledilinjakilvissä on ledejä vastaava matriisissa kuin kääntöpistelinjakilvissä levyjä. Tällä pistematriisilla voidaan muodostaa kuvioita samaan tapaan kuin kääntöpistelinjakilvissä. Ledilinjakilpiä alkoi tulla 2003 ja aluksi niissä käytettiin oransseja ledejä. Vuonna 2013 alkoi tulla myös valkoisilla ledeillä olevia linjakilpiä ja nykyisin HSL vaatiikin uusiin busseihin valkoista valoa näyttävät linjakilvet. Ensimmäisiin runkolinjabusseihin hankittiin linjakilpiä, joissa numero-osa on monivärinen. Ledilinjakilpien etuja ovat halpa hinta ja hyvä näkyvyys kaikissa valaistusolosuhteissa. Ledilinjakilvet ovat syrjäyttäneet kääntöpistelinjakilvet ja LCD-linjakilvet pääkaupunkiseudun uushankinnoissa. Ledilinjakilpiä ovat toimittaneet HSL-liikenteeseen Mobitec, Vansco, Hanover Displays ja Brose. Vuodesta 2009 lähtien Mobitec on kuitenkin käytännössä hallinnut HSL-alueen linjakilpimarkkinoita yksin.